Tavara-ahdistus (elämän valuminen hukkaan, osa I)

Olen aina ollut hyvin taipuvainen kerämään rojua. Niin kauan kuin muistan, olen erityisesti tykännyt penkoa roskalavoilta hyödyllistä tai vähemmän hyödyllistä rojua. Nytkin kaikenmaailman "mahdollisesti joskus hyödyllistä" tavaraa on 76-neliöisen kämpän täydeltä. No, osa kamoista on kyllä vaimon.

Tavaran määrä on toisaalta jo hyvin pitkään ahdistanut minua. En kuitenkaan ole osannut heittää suurinta osaa pois, koska olen ajatellut, että niistä saattaa olla joskus hyötyä ja vaikka sellaista tilannetta ei sattuisikaan, niin periaatteessa niistä voisi olla hyötyä ja siksi on väärin heittää mitään pois. Oikeastaan käyttökelpoisen materiaalin pois heittämisestä aiheutuva ahdistus on yksi syistä ylipäätään kerätä kaikkea. Minua siis ahdistaa hukkaanheittäminen niin paljon, että kerään itselleni kaikkea turhaa tavaraa, ettei se päätyisi kaatopaikalle.

En osaa sanoa, mikä on tämän käyttäytymisen perimmäinen syy. Osaksi se on varmaankin ihan luonnollista ja normaalia. Varmaan suurin osa ihmisistä on jossain määrin sitä mieltä, että hyvän tavaran kaatopaikalle vieminen on vähintäänkin ei-positiivinen asia. Mutta miksi raja on minulla niin pitkällä kaiken säästämisen puolella? Kuulostaa ehkä näennäisfilosofiselta hömpältä, mutta rupesin itseasiassa ihan tässä kirjoittaessani miettimään, että voisiko se jotenkin liittyä siihen, miten koen oman elämäni...? Koen nimittäin -- ja olen kokenut jo aika monta vuotta --, että elämäni valuu hukkaan. Käytän aikani erittäin tehottomasti saamatta mitään aikaan, edes lepoa tai rentoutumista. Koen, että potentiaali ja kyvyt, joita minulla tiettyjen asioiden suhteen olisi, jäävät lähes täysin käyttämättä. Nykyisessä työssänikin koen olevani äärimmäisen tehoton ja aikaansaanmaton, mistä seuraa ahdistusta ja syyllisyyttä ja sitä kautta lisää saamattomuutta.

Toisaalta innostun helposti monenlaisista asioista ja välillä tuntuu, että saan muutkin innostumaan. Innoksia on kuitenkin niin paljon, että en osaa päättää, mihin aikani ja voimani keskittäisin, että päädyn aina siihen, että lähes kaikki aloittamani jää kesken tai teen niin montaa asiaa yhtäaikaa, että käytännössä en saa mitään aikaan.

Eli siis, haalinko tavaraa siksi, että kun koen kykyjeni valuvan hukkaan, niin yritän keräämäni rojun kautta luoda illuusiota siitä, että kaikki ei menisi hukkaan? Sikäli hölmöä, että suurin osaa haalimastani tavarastaa jää käyttämättä ja päätyy lopulta (toivottavasti mahdollisimman pian, jos vaimolta kysytään) Fidalle, Kierrätyskeskukseen, Sorttiasemalle tai ihan vain taloyhtiön jätelajitteluun, koska en saa aikaan käyttää niitä siihen (mahdolliseen) käyttöön, mihin ehkä olin ajatellut.

Toisaalta ihan viimeaikoina (viimeksi tänään) olen hieman edistynyt. Soitin siskolleni Marialle ja kysyin tarvitsisiko hän intrumenttikaiutinta ja vahvistinta basson tai synan soittoon, ja hän kertoi suunnitelleensa moisten ostoa. Hienoa! 50 cm * 70 cm * 35 cm melko painavaa tavaraa pääsee kohta hyvään kotiin. Lisäksi veimme vaimoni kanssa pari vanhaa rikkinäistä imuria ja vähän muuta rojua Sorttiasemalle.

Olin koko illan ahdistunut monenlaisesta asiasta, mutta nyt hieman helpotti. Ehkäpä saan untakin. Tosin se perimmäinen ongelma, eli kokemus elämän valumisesta hukkaan, vaatii työstöä. Nyt olo on ollut parempi ja mieli kirkkaampi terveellisemmän syömisen takia, tämä asia on taas jotenkin tullut pintaan.

Kirjoittamiseen meni näköjään kaikkinensa 28 minuuttia. Aika nopeasti meni aika. Menisipä töissäkin.